RUKOUS

On yö. Ulkona Indonesiassa sataa vettä. Täällä on sadekausi. Taivas jylisee ukkosesta ja tuuli repii puita. Olen juuri saanut pysäyttävän viestin Suomesta. Vasta 15-vuotias serkkuni Annika on joutunut ambulanssilla taas Kuopioon.  Annika on kohta vuoden sairastanut syöpää, mutta oli lähtiessämme hyvää vauhtia kohti paranemista. Hiukset ja ripset olivat taas kasvamassa ja tytön kasvoilla paistoi onnellinen hymy, sillä hyvät uutiset saatiin juuri ennen joulua. Annika sai luvan palata taas koulun penkille suorittamaan ylä-aste loppuun. Paluu arkeen, ystävien pariin ja kenties pian jo rakkaan harrastuksen, tanssin pariin olivat juuri sitä mitä oli odotettu. Koulua on käyty kotiopetuksessa ja sairaalan saleissa. Annika on ollut monia viikkoja eristyksissä ulkomaailmasta. Rippikoulukin jäi välistä.

Muistan kuin eilisen päivän sen hetken, kun kaikki kauhu, elämän todellinen taistelu alkoi. Annikalla oli viime talvena pitkittynyt flunssa. Useiden antibioottikuurienkaan jälkeen ei tauti ottanut parantuakseen. Viimein Annikan äiti vei hänet sairaalaan, koska hänellä oli niin kova yskä, että meinasi tukehtua. Tällä ”flunssareissulla” ollaan edelleen. Se ei ollutkaan flunssaa vaan erittäin agressiivinen T-solu lymfoplasti lymfooma, se saatanan syöpä, jonka aivan liian moni on joutunut kohtaamaan. Apua saatiin juuri ajoissa, sillä Annika olisi muuten pian tukehtunut. Keuhkoista otettiin yli litra nestettä ja hänet kiidätettiin Ambulanssilla Kuopioon. 

Tämä uutinen pysäytti meidät kaikki. Olin juuri hakemassa Vienoa hoidosta. Jalat meinasivat mennä alta kun purskahdin lohduttomaan itkuun. Itkin pelosta, tuskasta, ikävästä ja myötätunnosta. Kuinka omat asiat voivatkaan tuntua niin mitättömiltä tällaisen elämäntaistelun rinnalla? Kuinka voisin antaa voimia Annikalle taistella ja voimia hänen vanhemmilleen ja veljilleen tukea Annikaa, jaksaa elää, hengittää ja uskoa parasta, syövän voittamista ja terveyttä? En voi kuin kuvitella sitä pelkoa ja tuskaa mitä Annikan vanhemmilla on ollut siitä päivästä lähtien. Tyttö on vasta 14 vuotias, miksi tällaista tapahtuu!

Olemme eläneet rinnalla. Annika on meidän Vienolle kuin iso-sisko, suuri idoli, jota hän katsoo ylöspäin. 5 vuotias saattoi kysäistä miksi Annika näytti vähän hassulta, kun hänen kehonsa oli kortisonista turvonnut tai miksei Annika jaksa leikkiä minun kanssani? Kun Annika oli kalju, niin Vienokin halusi leikata hiukset, koska se näytti niin hienolta. Vieno on saanut ylpeänä kulkea useassa Annikalta pieneksi jääneessä mekossa ja aina jos kysytään missä lähdettäisiin käymään, niin vastaus on; "Annikan luona!" Kun halattiin ennen matkaa, ei Vieno meinannut päästää Annikasta irti vaan rutisti niin kovaa, kun ikävä tulee reissussa. Kaikki oli hyvin, siis paljon paremmin ja hyvää vauhtia kohti terveyttä kun lähdimme, mutta nyt olen saanut viestin Suomesta.

Minua pelottaa. Ukkonen on aivan päällä ja taivas on valkeana salamoista. Merten aallot paiskautuvat raivoisana pitkälle rantaan. Annan kyyneleiden virrata. Hiljennyn rukoukseen. En varmaankaan rukoile Jumalaa vaan jotain muuta korkeaa voimaa. Luonnon äärellä ihminen on niin pieni. 

Pilvet väistyvät hetkeksi ja paljastavat tähtitaivaan kirkkauden. 

Antakoon tämä voimaa. 

Uskon että kaikki kääntyy hyväksi ja Annika voittaa tämänkin taistelun. Nyt hyväksytään tämä takapakki, otetaan se vastaan kaikessa rumuudessaan, vain sillä tavalla löydetään oikeat aseet ja voima sen voittamiseen.

Annikalle ja hänen koko perheelle voimia.