LOMBOK, INDONESIA

27 tunnin matkustus alkaa olla loppusuoralla. Astumme Indonesiaan kuuluvan Lombokin saaren lentokentän ovista ulos ja eteemme avautuu näky ihmisjoukosta, jossa jokaisella on jotain tarjottavaa meille. Vaalea iho ja etsivä katse huutaa meidän olevan turisteja ja siksi meille tuleek myydä. -Taksi! Taksi! -huutavat kymmenet miehet ja tarjoavat omia kyytejään. Ihmisjoukon keskeltä ilmestyy onneksi valkoiseen kauluspaitaan sonnustautunut pieni ruskea hymyilevä mies tummine kiharoineen. Hän kantaa kylttiä kädessään, jossa lukee isolla kirjoitettuna meidän nimi Widgrén. Mahtavaa, että osasimme tilata kyydin etukäteen hotellilta. 

Istahdamme ilmastoituun autoon ja käteemme annetaan vesipullot. Vesi tekeekin hyvää tässä vaiheessa. Vieno alkaa olla todella väsynyt. Katkonaiset lyhyet unet lentokoneessa eivät riitä meidän 5 vuotiaalle pikkuneidille alkuunkaan. Pienen suostuttelun jälkeen saan Vienon asettamaan päänsä minun syliini ja silittämällä hänen päätään saan hänet nukahtamaan. Mieheni Petri on epävarma oman englannin kielensä kanssa eikä vaivaudu hirmuisesti keskustelemaan vaan rentoutuu ja samalla jo kuorsaus kuuluu. 

Indonesiassa on vasemman puoleinen liikenne ja tiet ovat kapeita. Indonesian väkiluku on maailman neljänneksi suurin, yli 255 miljoonaa ja siitä Lombokin saarella on noin 2,5 miljoonaa asukasta. Suurin osa heistä kulkee mopoilla tai skoottereilla. Liikenteessä saa olla varovainen, sillä liikennesääntöjen ja nopeusrajoitusten  noudattaminen aiheuttaa kuulemma närkästystä. Kovaa pitää ajaa. Tunnen silti oloni turvalliseksi, sillä olen tottunut itsekin ajamaan reipasta vauhtia Suomessa ja sitäpaitsi toivon että oltaisiin nopeasti perillä.

Taksikuskin nimi on Samdi, mutta ystävät kutsuvat häntä vain Samiksi. Hän on erittäin ystävällinen ja puhuu hyvää englantia. Häntä kiinnostaa kovasti meidän tarina ja vaikka uni painaa minunkin silmiä, niin keskustelen ystävällisesti Samin kanssa koko matkan. Matka lentokentältä hotellille kestää puolitoista tuntia. Jostain syystä keskustelumme ajautuu poliittiseksi. Selvitän Samille Suomen väkiluvun, työttömyysasteen sekä suomen hyvinvointivaltion etuudet ja toisaalta sen tuoman verotuksellisen taakan ihmisille. Hän on todella vaikuttunut Suomen ilmaisesta koulutuksesta, terveydenhuollosta sekä pitkästä äitiyslomasta, josta vielä maksetaankin. 

Tämä kaikki on vain suuria haaveita Indonesiassa. Jos olet köyhä, olet todella köyhä. Jos sairastut, niin et voi hakea apua. Koulutus maksaa jokaiselle ja usein se on vain parempiosaisten etu. Sam ihmettelee suomen korkeaa työttömyysastetta. ”Jos minä olisin Suomalainen, menisin ehdottomasti Norjaan töiden perässä, koska se on rikas maa.” Sam toteaa päättäväisesti. Se taitaakin olla suomen hassu dilemma. Ollaan totuttu niin hyvään, että ei oteta vastuuta omasta elämästä, vaan odotetaan valtion hoitavan kaikki. Töitä kyllä on, mutta ne eivät kelpaa meille korkeasti koulutetuille. Töiden perässä ei muuteta vaan töiden ja palveluiden pitäisi tulla sinne missä ihminen on. Jokaiseen meitä kohdistuvaan ”vääryyteen” on olemassa oma liitto ja laki.

Samin kuullessa meidän olevan maailmanympärysmatkalla ja etsivämme uusia businessideoita alkaa niitä sadella. Voisimme alkaa Indonesiasta viemään Suomeen helmiä tai laadukasta kangasta, josta maa on tunnettu ja myyntikate saataisiin kuulemma kohdilleen. Kiitän ideoista ja kerron matkan olevan vasta alussa. Vielä ei ole painetta löytää vastauksia. Onhan meillä kokonainen vuosi aikaa keksiä, mitä isona alamme tekemään.  

Aurinko on jo laskenut kun saavumme pimeällä hotellille. Tilaamme huoneeseen kevyen illallisen ja suihkun jälkeen on maailman parasta hypätä suoraan pehmeään sänkyyn. On ihana ajatella kuinka aamulla voi herätä auringon valoon ja pulahtaa mereen uimaan. Uni tulee välittömästi ja nukun kuin tukki koko yön.